19. Huutavat haamut

Tämä osa on lyhyt koska halusin jostain syystä tehdä yhden ennen Vuodenaikojen asentamista (saan sen Lauantaina, jee!).
Viime jaksossa perijättäremme Amanda keskeytti yliopiston löydettyään sieltä suuren rakkautensa, Leevin. Amanda kuitenkin koki järkyttävän kuoleman, ja koska hän oli ainoa elossa oleva neljännen sukupolven perijäkelvokas, hänet herätettiin sääntöjä rikkoen Haudantakaimella. Kaikki siis päättyi loppujen lopuksi kyynelten sijasta helpottuneisiin hymyihin, ja viides sukupolvi, suloinen tyttövauva Terhi, syntyi. No, nyt tämän jakson pariin!

Vaikka Viikatemies palauttikin Amandan täysissä voimissaan maan päälle, huomasi Leevi pian, että he olivat alkaneet etäytyä. Oikeastaan he eivät olleet edes naimisissa, kihloissa, edes rakastavaisia! Leevi alkoikin piirittämään Amandaa muun muassa laulamalla kammottavia serenadeja... toisella yrityksellä Amanda suostuikin avioon -taas kerran ja toinen lapsikin saatiin alulle.

Kammottavia serenaadeja seurasi kammottava, haamujen täyttämä yö. Ihan kuin kaikki suvun kuolleet jäsenet olisivat yhtä aikaa päättäneet kostaa vielä elossa oleville, ja vasta taas elämisen makuun päässyt Amandakin sai kärsiä osansa kun hänet säikäytettiin kolmesti.

Roosa sai myös osansa, oikeastaan isomman osan kuin Amanda. Terapeutti on simviikon aikana käynyt suunnilleen viisi kertaa, useimmiten juuri haamujen -esimerkiksi kuvaan tunkeneen Hectorin- takia. Netta oli todella raivoissaan ja herätti ehkä eniten pelkoa... (kohta minuakin alkaa pelottaa aina kun ne kirotut hyökkäävät kummittelemaan ja tulee sitä haamumusiikkia)

Leeviäkin peloteltiin jatkuvasti. Miesparka tuli säikytetyksi useasti ja vielä neljä kertaa ihan peräkanaa. Vaikka Hectorkaan ei edes tiennyt, kuka hän oli, oli näemmä hyvin hauskaa kiusata kuolevaisia.

Kuolevainen, mikä sanavalinta! Roosa ryntäsi heti anelemaan ihailijansa (kyllä, Leevi ihaili anoppiaan) puolesta, ja Viikatemies -vaikka kiireinen luurankohupputyyppi olikin- antoi mahdollisuuden ja sekoitti mystistä tulipalloa selkänsä takana. "Murrr murrr murrr-murrr-murrr", eli jos Roosa arvaisi oikein, Leevi pelastuisi...

...mutta arvailun jalo taito ei ole Kristalliputousten eikä Nerosten keskuudessa ole koskaan ollut mikään vahva... taito. Leevi on siis mennyttä, minkä kuullessaan Amanda sai sätkyn, jonka mukana taisi mennä myös muutama aivosolu. Tietysti terapeutti saapui paikalle. Onhan hän jo tottunut siihen, että tämä suku on täynnä ongelmaisia olentoja.

Aluksi Roosa ei ymmärtänyt tapahtunutta, vaan hymisteli itsekseen. Sitten hän viimein äkkäsi, ja itkeskeli joka vaiheessa. Amandalla juttu meni toisin päin. "Hei, tiedätkös, että olen mennyt kihloihin? Kyllähän sinä Leevin tunnet! Hän kosii minua varmasti näinä päivinä... menemme naimisiin!" myöhemmin hän tajusi kaiken, eikä kyynelillä ollut rajaa.

Leevi ei ollut edes saanut valmiiksi maalaustaan Amandasta. Hävittämisen sijaan sitä päätettiin säilyttää ja vaalia muistona ikuisesti.

Vetistelyn sijaan toiset pitivät tapausta uutena mahdollisuutena. Dimitri Turunen, Amandan ex-poikaystävä yliopistoajoilta, soitteli jatkuvasti yrittäen saada lesken lämpenemään ajatukselle uudesta aviomiehestä -tietysti itsestään. Ama ei kuitenkaan ollut kiinnostunut, haukotteli vain ja lopetti puhelun lyhyeen.

Kaikki piristyivät vähän, kun Amandan raskaus alkoi näkyä. Syntymätön vaavi oli jäänytkin jo unholaan kaiken surun keskellä, mutta A päätti pitää beibiä kauniina muistona rakkaasta edesmenneestä miehestään. Nythän olisi kaksi lasta, jotka voisi kasvattaa kaksinkertaisella rakkaudella!

Roosa uskoi voivansa koskettaa Johannesta keilaamalla. Johku oli nimittäin kertonut harrastavansa keilaamista -vaikka todellisuudessa keilasi yhden ainoan kerran.

Tähänkö on tultu? Hän todella soitti kälylleen! Hectorkaan ei ollut noin epätoivoinen... Sosiaalipupun kanssa tappeleminen ei ole mitään verrattuna -ygh- Mannalle soittamiseen! Lisäksi tämä soitti vielä myöhemmin takaisin. Kun olo on yksinäinen, sitä kannattaakin soittaa miesvainaansa pahimmalle viholliselle, tämän omalle isosiskolle... Joka on pysynyt vetreän -hänellä on yhä violetit hiukset. Roosa puolestaan kasvaa vanhukseksi ihan lähiaikoina.

Tulipalo! Krissut eivät sitten vaan näemmä kerta kaikkiaan osaa laittaa ruokaa. Mikä on kun ei valmisateriatkaan onnistu ilman, että rumien palomiesten pitää tulla pelastamaan päivä?

Terhi kasvoi vauvasta taaperoksi! Äitikulta voi liian huonosti auttaakseen tytärtään syntymäpäivänä, mutta onneksi ihana isoäiti oli paikalla vielä rakastetun lemmikin kanssa juhlistamassa tätä toiveiden täyttämää ilon hetkeä!

Taivaan portit avautuivat Amandalle... häntä ei voitu enää auttaa. Taas yksi nälkäkuolema, Viikatemieskin pudisteli päätään.

Terhi-raukka jäi orvoksi! Äidin menetys oli kova paikka. Tyttörukka ei ollut pahemmin tuntenut vanhempiaan... miten hän voi selvitä? Ainiin, onhan mummo. Ja Roosan onkin paras pysytellä elossa.

Roosa ja Terhi omasivat lämpimät välit. "Ei hätää, mummi ei kuole koskaan..." kivasti sanottu, mutta hän oli kuitenkin jotenkin liian varma asiastaan... sitä se teettää kun on joutunut naimisiin Johanneksen kaltaisen mielipuolen kanssa.

Myös Muksun Terhi otti ystäväkseen, vaikka koiraparan kuristaminen ei ehkä ollutkaan niin mukavaa. Ruoatkin tulivat ulos. o_O
Siitä huolimatta söpö kuva. (kyllä, tällä ei ollut sen enempää virkaa)

Juuri kun Roosa oli opettamassa kävelyn jaloa taitoa... "Hei vaan!" No, toisin kuin muut kummitukset, Leevi oli oma virnuileva itsensä. "Iskä tuli käymään..." Onneksi ei sentään kuitenkaan pelotellut tytärtään. Kukaan ei häntä nähnyt, mutta ainakin hän näki Terhin kasvaneena... *snif* oih, ei koskaan saanut tutustua tyttäreensä eikä tytär vanhempiinsa.

Eivät ystävät ahmi toistensa sapuskoja, eihän? Koko suvun tulevaisuus lepää pienen Terhin harteilla...

...miten käy? Se selviää jatkossa! Seuraava osa tulee mahdollisesti 3.3 tai seuraavalla viikolla, riippuen siitä, käytänkö viikonlopun Vuodenaikoihin tutustumalla.;)
Tälle jaksolle olisin voinut antaa nimeksi Vetistelyä. Kolme asiaa tapahtui, ja sitten... mikä se verbi nyt olikaan. Mutta kai tämä oli joku väliosa. Kaikista -köh- kuolemantapauksista huolimatta tätä osaa oli kiva tehdä, ja siksihän näitä teenkin... että enpä kommentoi. Mutta kommentoi sinä! Vaikka hymiöllä, ikään kuin merkiksi siitä että olet lukenut. No mutta juu. Ensi kertaan! :)